Teatteri
on fyysinen laji. En ole koskaan tapellut kulissien takana, mutta
lavalla on tullut iskua senkin edestä. Avareita on lätsähdellyt
naamalle ja takamus on ollut Vain
lihaa… -jännärissä
mustelmilla potkuista – kiitos eräänkin vastanäyttelijä
Lenni-Taattolan. Sellaisetkin esitykset, joissa olen välttynyt
varsinaisilta väkivallanteoilta lavalla, ovat olleet tavalla tai
toisella kivuliaita kropalle. Yksi oppimistani teatterin
lainalaisuuksista onkin:
Joka
prokkis sattuu.
Viime
vuosina tuntemani ohjaajantyön tuottama tuska on enemmänkin
henkistä. Nyt, kun olen runsaan kolmen vuoden tauon jälkeen taas
yyteen lavalla, muistan, mitä fyysinen kipu on.
Liikaa
näytelmästä paljastamatta kerrottakoon, ettei teipin irrottaminen
hiuksista ole kivutonta. Selälläni oli totuttelemista
hahmoni/hahmojeni kävelytyyliin. Eilen rutisi polvi.
Kertooko
tämä siitä, että antaudun pitelemättömästi Thalian
palvelijaksi, vai siitä, että kehonhallinnassa olisi parantamisen
varaa? Jaa-a. Ehkä vähän molemmista.
Olennaisin
kysymys lienee, onko se sen arvoista? Ja vaikka pyrinkin suojelemaan
itseäni isommilta näyttämöhaavereilta, niin näin ensi-illan
kynnyksellä voin vastata, että on se.
Jos
Reviisori ei
olisi lainkaan kivulias, olisin – kuten tämä kaveri alla olevassa
linkissä – DISAPPOINTED!
- Jukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti